Tässä vaiheessa, kun aamulla on pudottu raput alas ja vielä alemmas, hoiputtu kellarin ovesta ulos ja kohden laajoja viljelysmaita, niin ensimmäinen ajatus ei ole kärsivällisyys. Lähinnä kärsimys. Ja vatsanpohjassa hutjuva pelko, että kaikki kasvannaiset ovat paleltuneet ja roikkuvat ruukuissaan kuin pahaiset narunpätkät. Näin ei onnekseni ollut. Virkeä viherpiippasmeri viittilöi leppeässä aamuilmassa ja minä viittilöin itseni aamupalalle.
Aamupalaa mussuttaessani haaveilin jo tilanteesta, että voin käydä herne- ja papupenkissä taittelemassa itselleni aamupalaksi liskoja ja palkoja, kiehauttaa ne vähässä vedessä, höystää voilla ja pistellä parempiin suihin. Aijai. Siihen varmaan on vielä aikaa. Samoin kuin oman maan paprikasatoon. Saati mihinkään muuhunkaan. Yrttejä sentään jo löytyy. Niitä selvisikin hengissä erinäisiä. Lipstikka saisi kasvaa vähän suuremmaksi, niin saisi lipstikkasoppaa! NAM.
Mutta enemmittä haaveiluitta, kitkinurakka odottaa. Tuolla on nokkosta ja vuohenputkea ihan kiitettävästi. Että ei kun pakkaseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti